Sulkakynä, muste, kirjoittaminen

sulkakynä, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Minua on aina kiehtonut se, että keskiajalla kirjat olivat käsinkirjoitettuja, kauniisti kirjoitettuja, piirroksin ja värikuvin somistettuja.

Kirjurit olivat tärkeitä. Kun Kustaa Vaasa tuli kuninkaaksi, hän halusi, että mahdollisimman monet Turunkin koulun oppilaista ryhtyisivät kirjureiksi.

Kirjureista oli pulaa. Kustaa Vaasa saattoi vaatia ketä ryhtymään kirjurikseen, vaikkpa jotain ulkomaiden lähettilästä.

Ei ole ihme, että Lucia Olavintyttären isä joutui vuosikausiksi Kustaan kirjuriksi.Hänellä oli hieno käsiala. Hän vapautui velvollisuudestaan vasta sitten, kun moitti näkönsä huonontuneen. Hän hankki myöhemmin silmälasit, mutta piti sen salassa Kustaalta, jotta sai elää rauhassa äitinsä talossa, Kuuselan kartanossa, opettaa lapsiaan ja harjoittaa lempiharrastustaan, kirjojen kopiointia ja kuvittamista. (Lucia ja hänen perheensä ovat kuvitteellisia henkilöitä.)

Kuvassa on sivu muistikirjasta, jota kokosin kirjoittaessani ensimmäistä Lucia Olavintytär -kirjaani.

Keskiajan nainen kirjoittaa

Christine de Pizan kirjoittaa pöytänsä ääressä.
Christine de Pisan (1364-1430) oli saanut hyvä koulutuksen ja jäätyään leskeksi hän elätti lapsensa ja itsensä kirjoittamisella.

Jos ihmettelet Lucia Olavintyttären hyvää kielitaitoa, muista että keskiajallakin oli oppineita naisia. Heidän isänsä oli järjestänyt myös tyttärilleen mahdollisuuden oppia.

Kirjoitan juuri jatko-osaa Lucia Olavintyttären seikkailuihin:

"Lucia otti tuvan avotakasta tulen päreeseen, meni allapäin omaan huoneeseensa ja sytytti päreellä työpulpettinsa päällä olevan kynttilän.
--

Hän oli kiintynyt tähän pieneen kamariinsa, jonka isä, pikkuveli Hannu ja naapurin väki olivat rakentaneet hänelle juhlatuvan kylkeen. Lucia avasi ikkunaluukun, ja ulkoa tulvi valoa pienenpienten värillisten lasiruutujen läpi. Toisina päivinä talvinen valo oli niin kirkasta, että se heijastui vastapäisen seinän hirsiin ja lattialla olevaan ryijyyn.

Tänne hän sai tulla lukemaan ja piirtämään aina kun halusi. Useimmiten hän väritti nykyään kuvia, joita hänen isänsä oli piirtänyt kopioimaansa käsikirjoitukseen. Lucia sekoitti värejä ja alkoi värittää koristeellisia isokokoisia alkukirjaimia, kiemuroita, outoja eläimiä ja kukkia, korkeita vuoria, linnoja ja musikantteja huiluineen ja luuttuineen.

--Ajatuksissaan Lucia eli kuvien ja laulujen maailmassa, kaukaisissa maissa, joista oli kuullut monia tarinoita.

Lucian toisessa maailmassa oli hehkuvan värisiä kukkia, suihkulähteitä, valkotornisia linnoja, peuroja, jotka kumartuivat juomaan purosta raikasta vettä, punapurjeisiä laivoja, jotka purjehtivat maailman toiselle laidalle, trubaduureja, talonpoikia jotka lauloivat kyntäessään maata, hyvälle tuoksuvia hedelmiä, satakielen laulua, riikinkukkoja, jotka laahasivat värikästä pyrstöään ja levittivät ne joskus hänen ilokseen laajaksi viuhkaksi ja jopa nousivat lentoon.

--Siellä oli musiikkia, jonka tahdissa neidot ja ritarit tanssivat piirissä vihreällä nurmella. Lucia värisi eläessään ajatuksissaan toista elämää."
(Ote tekeillä olevasta jatko-osasta kirjoihin Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan. Kirja ilmestyi vuonna 2013 nimellä "Lucia ja Luka". Teksti on hiukan muuttunut lopullisessa versiossa.)

Tarinamaanantai 48: Pulpetti

Lucia tiesi, että kuninkaalliset kirjurit kirjoittivat alinomaa sormet musteessa kuninkaan sanelemia äkäisiä kirjeitä joka puolelle valtakuntaa. Silloin tällöin tuli Tukholmasta kirje Lucian isällekin.

Siihen piti vastata vikkelään, muuten kuningas suuttui ja lähetti entistä vihaisemman kirjeen. Isä kirjoitti juuri nytkin kuninkaalle, rapisteli sulkakynällä kirjoituspulpettinsa ääressä.

Olavi Pietarinpoika kirjoitti kuninkaalle aina ilman silmälaseja, haparoivalla käsialalla. Jos kuningas tietäisi, että silmälasien avulla Olavi osasi nykyään kirjoittaa yhtä kaunista käsialaa kuin ennenkin, hän saattaisi vaatia Olavia tulemaan takaisin Tukholmaan.

Kun Olavi oli ostanut Saksasta nuo ihmeelliset hiotut lasinpalat, hän oli tuntenut olevansa kuin sokea, joka oli saanut näkönsä takaisin. Hän oli alkanut taas kopioida pergamentille vanhoja kirjoja niin kuin nuorempana ollessaan Saksassa luostarissa. Hän oli opettanut Lucian ja pojat värittämään kuvia. Lucia oli siinä erityisen taitava.

Vaikka oli saatavana kirjapainossa painettuja kirjoja, monet halusivat yhä käsinkirjoitetun, kauniilla kuvilla koristetun kirjan. Olavi kävi myymässä kirjojaan Rostockissa ja Lyypekissä asti.

- Taasko kuningas pyytää palveluksia? äiti kysyi.

Isä ei vastannut, vaan laittoi silmälasit nenälleen ja tutki tarkkaan kirjettä, jonka oli juuri kirjoittanut. Sitten hän laittoi sulkakynän telineeseen ja sulki mustepullon. Hän sirotteli hiekkaa kirjoituksen päälle, siristi silmiään ja puhalsi hiekan paperista lattialle.

Hän luki kirjeen läpi vielä kerran, taitteli sitten paperin huolellisesti, sulatti lakkaa kynttilän lämmössä ja sulki sillä kirjeen. Lopuksi hän painoi sormuksella vaakunansa sinetiksi kuumaan vahaan.

(Tekstinäyte kirjastani "Kyynärän mittainen tyttö". 2004)
Kuva: Matti Amnell