Makro 119: Keskiajan talonpoikaistalo

Keskiajan koti, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Lähikuva pienoismallista. Nordiska Museet, Tukholma: Talonpoikaistalo noin 1600-luvulla. Kuva: Anna Amnell
Makro 119: ruskea
Klikkaa kuva suuremmaksi

Talonpojan tupa oli rakennettu piilukirveellä veistetyistä hirsistä. Kesäisin söivät vuohet heinää ja kukkasia tuollaisen talon ruohoturvekatolla. Näin talvella paksu lumikerros peitti notkolla olevan katon. Näytti siltä, kuin talovanhus romahtaisi kasaan lumen paljouden alla.
- -
Tuvan kynnys oli korkea, jotta villieläimet eivät päässeet sisään eivätkä pikkulapset ja pienet kotieläimet, kuten possut ja lampaanvuonat, voineet karata ulos. Vieraat astuivat tervan ja savun hajuiseen tupaan. Lucia nosti isoäidiltä perimänsä tuoksurasian nenänsä eteen ja antoi yrttikimpun Vehnäpäälle.
Talo oli tavallista siistimpi, sillä joulusiivoukset oli tehty. Maalattialla oli puhtaita olkia. Tuoksui raikkaalle.
--
Uuni oli tuvan etunurkassa, suu oveen päin, päre paloi pihdissä uuninreunalla. Ohrapuuro porisi kolmijalkaisessa punasaviastiassa hiilloksella. Nauriit hautuivat saviruukussa hiilien alla. Lintupaisti kypsyi rautapadassa, joka riippui hiilloksen yläpuolella. Ruokien tuoksut toivat veden kielelle ja saivat vatsat murisemaan nälästä. --



Talonväki söi puuroa yhteisestä savipadasta kukin omalla puulusikallaan. He noukkivat puukkojensa kärjillä lintupaistia suoraan padasta, joka oli nostettu pöydälle laakean kiven päälle, pilkkoivat lihan puukolla pöydän päällä, imeksivät luita ja nuolivat sormensakin.
Talonpojan tuvassa käytiin yöpuulle heti aterian jälkeen, sillä kynttilöitä piti säästää.

Lucia ja Luka 2013, katkelmia luvuista ”Nahkalakanat ja höyhenpeitteet ”ja ”Yö talonpojan tuvassa”

Keskiajan nainen kirjoittaa

Christine de Pizan kirjoittaa pöytänsä ääressä.
Christine de Pisan (1364-1430) oli saanut hyvä koulutuksen ja jäätyään leskeksi hän elätti lapsensa ja itsensä kirjoittamisella.

Jos ihmettelet Lucia Olavintyttären hyvää kielitaitoa, muista että keskiajallakin oli oppineita naisia. Heidän isänsä oli järjestänyt myös tyttärilleen mahdollisuuden oppia.

Kirjoitan juuri jatko-osaa Lucia Olavintyttären seikkailuihin:

"Lucia otti tuvan avotakasta tulen päreeseen, meni allapäin omaan huoneeseensa ja sytytti päreellä työpulpettinsa päällä olevan kynttilän.
--

Hän oli kiintynyt tähän pieneen kamariinsa, jonka isä, pikkuveli Hannu ja naapurin väki olivat rakentaneet hänelle juhlatuvan kylkeen. Lucia avasi ikkunaluukun, ja ulkoa tulvi valoa pienenpienten värillisten lasiruutujen läpi. Toisina päivinä talvinen valo oli niin kirkasta, että se heijastui vastapäisen seinän hirsiin ja lattialla olevaan ryijyyn.

Tänne hän sai tulla lukemaan ja piirtämään aina kun halusi. Useimmiten hän väritti nykyään kuvia, joita hänen isänsä oli piirtänyt kopioimaansa käsikirjoitukseen. Lucia sekoitti värejä ja alkoi värittää koristeellisia isokokoisia alkukirjaimia, kiemuroita, outoja eläimiä ja kukkia, korkeita vuoria, linnoja ja musikantteja huiluineen ja luuttuineen.

--Ajatuksissaan Lucia eli kuvien ja laulujen maailmassa, kaukaisissa maissa, joista oli kuullut monia tarinoita.

Lucian toisessa maailmassa oli hehkuvan värisiä kukkia, suihkulähteitä, valkotornisia linnoja, peuroja, jotka kumartuivat juomaan purosta raikasta vettä, punapurjeisiä laivoja, jotka purjehtivat maailman toiselle laidalle, trubaduureja, talonpoikia jotka lauloivat kyntäessään maata, hyvälle tuoksuvia hedelmiä, satakielen laulua, riikinkukkoja, jotka laahasivat värikästä pyrstöään ja levittivät ne joskus hänen ilokseen laajaksi viuhkaksi ja jopa nousivat lentoon.

--Siellä oli musiikkia, jonka tahdissa neidot ja ritarit tanssivat piirissä vihreällä nurmella. Lucia värisi eläessään ajatuksissaan toista elämää."
(Ote tekeillä olevasta jatko-osasta kirjoihin Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan. Kirja ilmestyi vuonna 2013 nimellä "Lucia ja Luka". Teksti on hiukan muuttunut lopullisessa versiossa.)