Kuva: Matti T. Amnell
Oli kevät vuonna 1990 ja olin ensi kertaa käymässä Virossa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin yhdessäkään Neuvostoliiton miehittämässä maassa enkä myöskään Neuvostoliitossa. Seisoessani tuossa Toompean mäellä ja katsoessani Tallinnaa, tajusin millainen aarre oli ollut koko ajan vähän matkan päässä Helsingistä, aito keskiaikainen kaupunki. Minä rakastuin vanhaan Tallinnaan.
Olimme palanneet puolitoista vuotta aikaisemmin Suomeen oltuamme Kanadassa siirtolaisina yhdeksän vuotta. Torontossa tunsin monia Itä-Euroopasta paenneita ihmisiä. He olivat kertoneet, millaista siellä oli ollut. Mielestäni selkäni takana oleva samean likainen kiviseinä vaikuttaa symboliselta. Se oli kuin ne ankeat vuosikymmenet, jolloin Viro ei ollut vapaa. Mutta keväällä 1990 oli jännitystä ilmassa.
Oli ihmeellistä olla mukana historian muutoksessa. Se aivan väreili ilmassa. Heti satamassa näki, että oltiin vielä neuvostomaassa. Erään rakennuksen seinän peitti suunnaton Leninin kuva. Ryntäsin ottamaan siitä valokuvan, sillä tiesin, että se saattaisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Viron oma lippu oli jo salossa eräässä hallintorakennuksessa.
Elämä oli ulkonaisesti suunnattoman köyhää. Kaupoissa oli vain leipää ja kuhmuisia säilykepurkkeja. Oli vaikeaa löytää ostettavaa sillä rahalla, jota olimme vaihtaneet vahingossa liikaa, Suomen rahassa erittäin vähän. Mutta oli jotakin, joka kertoi ihmisistä, jotka elivät henkisesti rikasta elämää. Kodeista kuului pianonsoittoa avoimista ikkunoista. Tehtaista kotiin palaavat miehet ostivat kukkia kadun varrelta. Käsityöliikkeessä oli tyylikkäitä villaisia polvisukkia, joita ostimme tuliaisiksi tyttärelle ja miniälle. Ne olivat taideteoksia. Noina muutamana päivänä heräsi kunnioitukseni virolaisia kohtaan. Enhän ollut tiennyt heistä mitään.
Olin Viron matkalla mieheni ja hänen kollegoittensa kanssa. Meillä oli erikoislupa käydä minibussilla myös muualla kuin Tallinnassa. Osa ryhmästä meni Tarttoon, mutta minä menin mieheni kanssa Viljantiin. Mieheni halusi nähdä, millainen oli paikka, josta oli kirjoitettu hänen äitinsä laulama lastenlaulu virsun ja oljenkorren matkasta.
1991 eli seuraavana vuonna ilmestyi ensimmäinen kirjani. Se kertoi sortovuosista, jolloin suomalaiset pojat pakenivat Amerikkaan säästyäkseen joutumasta Venäjän armeijaan. Vastaavaa oli tapahtunut Virossa 1990-luvulla. Sitten Viro vapautui. Mahdottomalta näyttänyt oli käynyt mahdolliseksi.
Lisäys keväällä 2008:
Haastattelin matkalla joitakin virolaisia opiskelijoita. Eräs heistä oli Erik Salumäe. Erik on nyt lakimies, kansanedustaja Viron parlamentissa ja monella tavalla aktiivinen Viron yhteiskunnassa. Erik Salumäe.
Pirkko Pekkarinen: Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.
Oma kirjani keskiajan Tallinnasta, Pako Tallinnaan, ilmestyi vuonna 2006 nimellä Anna Amnell, jota oli alkanut käyttää jo vuonna 1999.
Lisäys 2018 . Kirjoitin matkan innostamana lehtijutun Virosta. Siihen aikaan käytimme vielä sukunimeäPekkarinen
