Teen kuvassa tuttavuutta keskiaikaisesta kirkosta peräisin olevan ystävällisen gargoilin kanssa. Museossa esineitä ei saisi koskettaa, mutta tein poikkeuksen. Kirjoitin juuri kirjaa Lucia ja Luka ja en voinut voinut vastustaa kiusausta juuri ja juuri koskettaa gargoilia. Se oli ollut ehkä satoja vuosia keskiaikaisen kirkon harjalla. Sadevesi oli ryöpynnyt sen suusta kauas maahan eikä ollut päässyt vahingoittamaan kattoa tai seiniä.
Samasta kirkosta oli pelastettu museoon pyhimysten kuvia ja muita esineitä. Netissä olevien kuvien perusteella ne on kaikki nyt nostettu korkealle, niin varmaan tämä veitikkakin.
Gargoileja on Lucian mielikuvituksessa ja niissä kirjoissa, joita Lucian isä kopioi ja Lucia auttaa värittämisessä:
Värittäessään Lucia eli
maailmassa, josta oli kuullut ja lukenut tarinoita. Kuvien ja laulujen
maailmassa kukkien värit hehkuivat, suihkulähteet solisivat, valkotorniset
linnat kohosivat vuorilla, peurat kumartuivat juomaan purosta raikasta vettä ja
laivojen purjeet pullistuivat merituulessa. Trubaduurit lauloivat hoveissa ja
talonpoika maata kyntäessään.
Puutarhoissa oli hyvälle
tuoksuvia hedelmiä ja satakielen laulua. Siellä oli riikinkukkoja, jotka
laahasivat värikkäitä pyrstöjään ja levittivät ne laajaksi viuhkaksi.
Mutta siinä maailmassa
oli myös sotatorvien ääntä ja tuskasta valittavia sotahevosia, joiden selästä
miehet syöksyivät maahan. Tulta syöksevät lohikäärmeet halusivat nielaista nuoria
tyttöjä kitaansa. Pilviä hipovan korkeiden katedraalien ja linnojen katoilta
syöksyi kohisten sadevettä räystäiltä kurkottavien gargoilien avoimista
kidoista. Lucia värisi eläessään ajatuksissaan tätä toista elämää.
Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika, sivu 16
