Durer: Hieronymos työhuoneessaan
Siitä ei ole kauan, kun mies rakensi vielä Suomessa kodin perheelleen vähän samalla tavalla kuin lintu tekee pesän, ympäristöstä löytämistään aineksista. Sellainen oli isoisäni, suksimestarin talo. Kaikki oli puusta astioista lähtien. Vaatteet riippuivat oksista, jotka olivat alkuperäisillä paikoillaan puussa.
Kun luin ensi kerran Rybczynskin kirjaa kodista ja kodikkuudesta (Home. A short history of an idea), löysin sieltä tämän Durerin kuvan, joka ällistytti minua. Se vaikutti hyvin tutulta. 1500-luvun kodeissa kaikkialla Euroopassa oli paljaat penkit seinänvierustoilla, pöytä, jossa on irrotettava levy ja pukkijalat. Puulattia, lautaseinät, seinähylly, muutama kirstu, vaatteet naulassa. Suomalainen pirtti/tupa oli sellainen vielä vähän aikaa sitten, ainakin 1950-luvulla. Eläimiäkin tuotiin tupaan, ei kuitenkaan leijonia vaan vastasyntyneitä vasikoita ja somia porsaita pakkasilla.
Me olemme säilyneet täällä maailman laidalla metsäläisinä hyvässä mielessäkin, ja kun olemme omaksuneet muista kulttuureista jotakin, olemme muuttaneet sen ikiomaksemme, miltei tunnistamattomiin, ihan niin kuin intiaanit ovat aina tehneet. Intiaanien helmikoristelut ja matot ovat aitoja intiaanituotteita, samoin ovat sauna ja monet muut asiat Suomessa: ne ovat muuttuneet supisuomalaisiksi.
Tuo ruutuikkuna - sellainen on ollut Tallinnan keskustan porvarin kivitalossa jo 1500-luvulla. En olisi sellaista itse osannut etsiä, mutta satuin sinne mieheni kanssa samaan aikaan kuin Cambridgen yliopiston keskiaikaisen arkkitehtuurin professori, ja hän vei meidät takahuoneeseen, jossa oli tuollainen iso ruutuikkuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti