Kommentti: Kremlin värit

Pyhän Basiuksen katedraali sijaitsee Kremlin keskiaikaisen linnoituksen muurien sisällä Moskovassa.

Arkkitehtuurin luomukset merkitsevät monenlaisia,  usein hyvin henkilökohtaisia asioita. Kreml oli ollut lapsuudesta asti olemassa sanana ja kuvina uutisissa pelon ja väkivallan symbolina  

Se oli sellainen myös silloin, kun kirjoitin historialliseen nuortenkirjaani Lucia ja Luka (2013) Lucian isän pelosta, että tytär vietäisiin  ”yli lumisten arojen, ohi luostareiden ja ränsistyneiden savutupien kohti Moskovan olkikattoisia hirsitaloja ja kultakupolisia kirkkoja, joiden keskellä kohosi punavalkoinen Kreml. Siellä asui mahtava hallitsija Iivana, korkeakorkoisiin punaisiin saappaisiin ja jalokivin koristettuun brokadikauhtanaan pukeutunut kotkannenäinen mies”. 

Kun näin Kremlin linnoituksen ja kirkot ensi kerran paikan päällä syksyllä 2015, yllätyin täydellisesti. Kultaiset ja kirkasväriset sipulimaiset tornit – ”nuotiot nousemassa kohti taivasta”, Bysantin ja Italian vaikutukset, uskonnollisten maalausten peittänät kirkkojen seinät, ehdoton pyhyyden kokemus protestantillekin. Stalinkin tajusi, että niitä ei saanut tuhota. Ne ovat ainutlaatuisia. Ensimmäinen ajatus oli kuitenkin: Nehän ovat hauskoja ja iloisen näköisiä. 

Kommentti Facebookissa ryhmässä "Arkkitehtuurikapina.Ei enää rumia laatikoita."

 Arkkitehtuurikapina - ei enää rumia laatikoita

(Lisäys: Kremlin ktedraalit saivat kirkkaat värinsä vasta 1600-luvulla. Laitoin värin, jotta lukija tajuaa, mistä rakennuksista on kyse.)

Kremlissä on monia muita rakennuksia. Kreml-kuvani Flickrissä

Kommentti lohikäärmeistä

Dragon, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Lohikäärmeaitaa Ljubljanassa, Sloveniassa

Facebookissa keskustellaan lohikäärmeistä. Kommenttini ja linkki lohikäärmekuviini:

Uskon suullisen perimätiedon luotettavuuteen. Sitähän osoittavat esimerkiksi Australian alkuperäiskansojen kertomukset mantereen muinaisesta vehreydestä. Niitä pidettiin satuina siihen asti, kunnes tiede osoitti, että ne olivat totta.

Samalla tavalla uskon, että joitain lentäviä liskoja on täytynyt olla jäljellä samaan aikaan kuin ihmisiä. Kiinassa ne eivät ole olleet verenhimoisia lihansyöjiä, sillä heille lohikäärme on hyvä onnentuoja. Pidän lohikäärmeistä ja kuvaan niitä aina kun näen. Eläviä lohikäärmeitä ei ole vielä tullut vastaan.

Nimet historiallisessa romaanissa

Lucian isä pelkäsi menettävänsä näkönsä Kustaa Vaasan loputtomia kirjeitä raapustaessaan ja antoi tyttärelleen silmien ja näön suojelijan Pyhän Lucian nimen, vaikka oli luopunut katolisuudesta. Katoliset pyhimystennimet säilyivät pitkään, monet ovat säilyneet nykyaikaan.

Historiallisissa romaaneissa nimillä on monenlaisia tehtäviä. Ne voivat kuvata henkilön luonnetta mutta myös aikakautta, kansallisuutta, kotiseutua, uskontokuntaa, ammattia, ulkonäköä, terveydentilaa tai yhteiskunnallista asemaa. Nimen valinta on usein iso juttu, täytyy tutkia aikalaisromaaneja, muistelmia, sanomalehtiä, maalauksia. Teen huolella tutkimusta nimistä ja kokoan sopivat nimet luetteloihin.

Ensimmäisen kirjani päähenkilön nimi tuntui heti alussa selvältä, hän olisi Aurora, anoppini kaima. Vasta myöhemmin tajusin, miten paljon symboliikkaa ja yhteyksiä Suomen historiaan, antiikkiin, kirjallisuuteen ja kansainväliseen politiikkaan tuolla nimellä oli: revontulet, aamunkoitto, tsaarittaren nimikkolaiva/vallankumous jne. Täysin päinvastainen, suorastaan huvittava on Auroran serkkujen etunimien historia: nimesin tytöt Olgaksi ja Elisabetiksi lasteni marsujen mukaan. Eräs naispuolinen henkilö sai nimen lapsuudenystäväni kouluaikaisen saksalaisen kirjeenvaihtotoverin mukaan. Nimi oli jäänyt mieleeni jostain syystä.
http://blogisisko.blogspot.com/2005/11/aurora-vaahteralaakson-tytt-kummit-ja.html

Kun mennään kauemmaksi historiaan, nimien valinta käy vaikeammaksi. 1500-luvun henkilönimiä löytyy sukuluetteloista, väitöskirjoista ja sen ajan kaunokirjallisuudesta. Nimet annettiin usein suvun tai paikkakunnan traditioiden mukaan. Varsinkin oppineilla ihmisillä oli kaksi nimeä, toinen latinaksi oppineita piirejä ja kansainvälistä käyttöä varten, toinen kansankielellä. Nimien oikeinkirjoitus vaihteli hyvin paljon.

Nimeen liitettiin isän tai äidin nimi tai paikkakunnan nimi. Hauskimpia löytöjä olivat nimet Mikki Monineuvoinen (=taitava), Läpsä ja Vehnäpää (jälkimmäinen muinaissuomalaista alkuperää, nuoren pellavapäätytön etunimeksi). PIdän kovasti nimistä Erasmus – Erasmus Rotterdamilaisen mukaan – ja Vilppu Talvi, hyvin nykyaikaiselta kuulostava suomalainen nimi Filippus Winterille, köyhälle teinille, rehdille pojalle, joka uskaltaa viedä kyynärän mittaisen Lucian ja liian kauniin Margaretan pakoon Tallinnaan hyisen meren yli. Lucian nimi oli ymmärrettävä, kirjuri-isä pelkäsi menettävänsä näkönsä Kustaa Vaasan loputtomia kirjeitä raapustaessaan ja antoi tyttärelleen silmien ja näön suojelijan Pyhän Lucian nimen, vaikka oli luopunut katolisuudesta, sekin eräs aikakauden ilmiö – elettiin kahden maailman välillä.
Kommentti Grafomaniassa 6/2011

Kommentti: nimet kirjojen henkilöille

Grafomaniassa keskustellaan siitä, miten kirjojen henkilöt saavat nimensä. Kuvassa Vilppu Talvi. Matti Amnellin kuvitusta kirjaani Pako Tallinnaan (Lasten Keskus 2006)

Historiallisissa romaaneissa nimillä on monenlaisia tehtäviä. Ne voivat kuvata henkilön luonnetta mutta myös aikakautta, kansallisuutta, kotiseutua, uskontokuntaa, ammattia, ulkonäköä, terveydentilaa tai yhteiskunnallista asemaa. Nimen valinta on usein iso juttu, täytyy tutkia aikalaisromaaneja, muistelmia, sanomalehtiä, maalauksia. Teen huolella tutkimusta nimistä ja kokoan sopivat nimet luetteloihin.

Ensimmäisen kirjani päähenkilön nimi tuntui heti alussa selvältä, hän olisi Aurora, anoppini kaima. Vasta myöhemmin tajusin, miten paljon symboliikkaa ja yhteyksiä Suomen historiaan, antiikkiin, kirjallisuuteen ja kansainväliseen politiikkaan tuolla nimellä oli: revontulet, aamunkoitto, tsaarittaren nimikkolaiva/vallankumous jne. Täysin päinvastainen, suorastaan huvittava on Auroran serkkujen etunimien historia: nimesin tytöt Olgaksi ja Elisabetiksi lasteni marsujen mukaan. Eräs naispuolinen henkilö sai nimen lapsuudenystäväni kouluaikaisen saksalaisen kirjeenvaihtotoverin mukaan. Nimi oli jäänyt mieleeni jostain syystä.
http://blogisisko.blogspot.com/2005/11/aurora-vaahteralaakson-tytt-kummit-ja.html

Kun mennään kauemmaksi historiaan, nimien valinta käy vaikeammaksi. 1500-luvun henkilönimiä löytyy sukuluetteloista, väitöskirjoista ja sen ajan kaunokirjallisuudesta. Nimet annettiin usein suvun tai paikkakunnan traditioiden mukaan. Varsinkin oppineilla ihmisillä oli kaksi nimeä, toinen latinaksi oppineita piirejä ja kansainvälistä käyttöä varten, toinen kansankielellä. Nimien oikeinkirjoitus vaihteli hyvin paljon.

Nimeen liitettiin isän tai äidin nimi tai paikkakunnan nimi. Hauskimpia löytöjä olivat nimet Mikki Monineuvoinen (=taitava), Läpsä ja Vehnäpää (jälkimmäinen muinaissuomalaista alkuperää, nuoren pellavapäätytön etunimeksi). PIdän kovasti nimistä  Erasmus - Erasmus Rotterdamilaisen mukaan - ja Vilppu Talvi, hyvin nykyaikaiselta kuulostava suomalainen nimi Filippus Winterille, köyhälle teinille, rehdille pojalle, joka uskaltaa viedä kyynärän mittaisen Lucian ja liian kauniin Margaretan pakoon Tallinnaan hyisen meren yli. Lucian nimi oli ymmärrettävä, kirjuri-isä pelkäsi menettävänsä näkönsä Kustaa Vaasan loputtomia kirjeitä raapustaessaan ja antoi tyttärelleen silmien ja näön suojelijan Pyhän Lucian nimen, vaikka oli luopunut katolisuudesta, sekin eräs aikakauden ilmiö - elettiin kahden maailman välillä.