Hyvä kirja-arvostelu innostaa

Mikään ei ilahduta kirjailijaa enemmän kuin asiallisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu kirja-arvostelu. Olen iloinen siitä, että myös kirjastani "Pako Tallinnaan" on tullut kunnollisia, asiantuntijoiden tekemiä kirja-arvosteluja. Yksi näistä kirja-arvosteluista on kylläkin koulutytön tekemä, mutta sellainen näkyy olevan muoti-ilmiö monissa lehdissä.

Mutta tässä uusin:

Loikkanen, Maria: Tarinan siivin. Anna Amnell: Pako Tallinnaan. - Onnimanni 1/2007
Täällä kokonaan
"--
Pako Tallinnaan on jatkoa Anna Amnellin kirjoittamalle Kyynärän mittaiselle tytölle. Lucia, punatukkainen tyttö, on varsin pirteä pakkaus. Tarina on herttainen, mieleen tulee sana "tervehenkinen". Vaikka historiallinen tausta perustuu tutkimuksiin, tekee mieli kutsua kirjaa saturomaaniksi, sillä nuoremmille lukijoille tarkoitettu satu tarina selvästikin on. --

Kirjan pystyy lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Tämän lukukokemuksen perusteella voi sanoa, että tekee kovasti mieli tutustua myös Kyynärän mittaiseen tyttöön--"

Olen ilahtunut siitä, että Maria Loikkanen on tajunnut tämän kirjan sadunomaisuuden. Renessanssi ja 1500-luku ovat nykyajan ihmiselle kuin satua. Se aikakausi on kuin toinen maailma. Tapahtumat eivät ole kuitenkaan kovin "herttaisia": isän äkillinen kuolema kulkutautiin, uhka joutua naitetuksi 13-vuotiaana keski-ikäiselle leskimiehelle, orpous, vammaisuus jne.

Paljon ihmeellisempiä kohtaloita kuin Lucian seikkailut kokivat sen ajan lyhytkasvuiset ihmiset. He olivat sotapäälliköitä, vakoilijoita, he taistelivat kaksintaisteluissa ja heitä aateloitiin ja otettiin kuninkaallisten hoviväeksi ja uskotuiksi.

Lucian kaltaisen ihmisen tarina on oikeastaan aika tavallinen ja tyypillinen lukemani taustakirjallisuuden perusteella. Olen pyrkinytkin kertomaan tarinan, joka valaisee tätä aikakautta, 1500-lukua. Historiallinen romaanihan kertoo jostakin, joka voi tapahtua vain jonakin tiettynä aikakautena, mutta on toisaalta universaali kokemus. Ihmisten keräily oli 1500-luvun ilmiö, mutta toiseus (tässä tapauksessa lyhytkasvuisuus ja poikkeuksellinen kauneus) on universaali ja ajaton ilmiö.

Usein käy niin, että kovat faktat 1500-luvusta (ja yleensä muistakin vähemmän tunnetuista historian ajanjaksoista) tuntuvat nykyajan ihmisistä uskomattomilta, jopa liioitelluilta.

Maria Loikkanen kirjoitti: "Jossakin vaiheessa asioiden yleistäminen tyyliin 'tietenkään hyvät isät eivät tee niin' (= naita tyttäriään liian nuorina) tökki jonkin verran. " Minua itseäni "tökkii" näin jälkeenpäin vain tapa jolla tuon faktan esitin. Lucian oppinut isä mainitsee kuivakiskoiseen tyyliinsä sen tosiasian, että tyttöjä ei yleensä naitettu hyvin nuorina muualla kuin kuningashuoneissa ja hyvin rikkaiden parissa ja nuoria ihmisiä ei yleensä pakotettu vastoin tahtoaan naimisiin. Useimmat isät olivat silloinkin "hyviä isiä". Toisaalta pahat äitipuolet ovat olleet aina ja ovat edelleen hyvin todellisia ilmiöitä. (Tasapuolisuuden vuoksi kirjassani on myös 'hyvä äitipuoli').

Mutta ilahduin kovasti kun Maria Loikkanen kirjoitti, että "tällaiset asiat jaksaa ohittaa, kun tarina kulkee juoheasti ja mielenkiintoisesti eteenpäin".

Nykyajan lyhytkasvuiset toimivat monilla aloilla

Velasquezin maalauksen lyhytkasvuinen hovimies muistuttaa ulkomuodoltaan Peter Dinklagea, suosittua elokuvanäyttelijää, joka tulee esiintymään myös ensi vuonna nähtävässä uudessa Narnia-elokuvassa. Klikkaa kuvaa, jotta näet sen suurempana. Hovimiehellä ja Peterillä on samanlaiset kasvot. Vai kuinka?

Perjantaina 23.3. 2007 klo 21.30 YLE 1:ssä esitetty elokuva Yksinäinen asemapäällikkö on merkittävä tapaus. Pääosaa, eksentristä asemapäällikköä näyttelee lyhytkasvuinen Peter Dinklage, ja hänellä on kunnon rooli.

Lyhytkasvuiset ihmiset toimivat nykyään monilla aloilla - tutkijoina, opettajina, lääkäreinä, hammaslääkäreinä, lakimiehinä jne. Yhdysvaltojen Screen Actors Guildissä oli vuonna 1999 myös 102 lyhytkasvuista näyttelijää. Heistä osa on työttömiä tai näyttelee mainoselokuvissa kuten niin monet muutkin näyttelijät. Lyhytkasvuisen on ollut viime aikoihin asti vaikeaa saada kunnon rooleja.

"Yksinäisen asemapäällikön" pääroolissa oleva 1969 syntynyt Peter Dinklage on suorittanut loppututkinnon Vermontin yliopistossa ja opiskellut näyttelemistä Lontoossa (Royal Academy of Arts) ja musiikkia ja draamaa Cardiffissa. Elokuva on saanut runsaasti palkintoja. Dinklage näyttelee myös ensi vuonna nähtävässä Narnia-elokuvassa "Prinssi Kaspian".

Muita kuuluisia lyhytkasvuisia näyttelijöitä:
Grand Old Lady Linda Hunt (144 cm), The Year of Living dangerously (1983) -elokuvan valokuvaaja Jakartassa. Hienostunut Linda Hunt on näytellyt enimmäkseen teatterissa, mm Tsehovin näytelmässä "Kolme sisarta".

David Rappaport (119 cm mm Time Bandits)

Missimäisen kaunis Meredith Eaton(130cm, koulutukseltaan psykoanalyytikko, mm "Unconditional Love")

Verne Troyer (81 cm, yhtä pitkä kuin kirjojeni Lucia Olavintytär

Ranskalaissyntyinen Herve Villechaize (1943-1993), joka oli tunnettu Suomessa "Fantasy Island" -sarjan Tattoona.

200 elokuvassa näytellyt Billy Barty, Little People of America -järjestön perustaja.

Lyhytkasvuisiin lasketaan myös Edith Piaf (142cm).

Kyynärän mittaisen tytön aikalainen Hesarissa

Lars-Olof Larssonin kirja "Arvet efter Gustav Vasa." ( 2005 )kertoo Vaasojen ajasta, joka oli ainutlaatuisen värikästä aikaa Ruotsin historiassa. Kansikuvassa ylinnä Kustaa Vaasan pojat Erik ja Juhana, jotka vaikuttivat 1500-luvun jälkipuolella.

Tämän päivän Hesarissa kerrotaan Hannu Laurinpojasta, joka eli 1500-luvun Suomessa tai oikeammin Ruotsissa, johon kuului vuosisadan loppupuolella Tallinnakin. Hannu Laurinpoika oli todellinen historiallinen henkilö, kun taas Lucia Olavintytär on minun mielikuvitukseni tuotetta, fiktiivinen henkilö.

"Hans Larsinpoika (noin 1520-1571) oli alhaista syntyperää. Se oli sääty-yhteiskunnan aikana usein voittamaton este menestymiselle. Hans Larsinpojasta tuli kuitenkin pätevä diplomaatti, hallintomies ja sotilas, joka palveli kolmea Ruotsin kuningasta", kertoo Hesari.
(Antti Manninen: Hans Larsinpoika Björnram palveli kolmea kuningasta 1500-luvulla. - Kenen kadulla asut? HS/Kaupunki 11.3.2007)

Hannu Laurinpoika ei ollut aatelinen, mutta hän ei ollut toki mikään kerjäläispoika, vaan Pohjanmaan voudin poika. Hän oli Helsingin perustamisen aikaan Kustaa Vaasan sihteeri ja toimi myös lähettiläänä Saksassa, Tanskassa ja Englannissa. Hän oli kuninkaan kartanon voutina 15oo-luvun puolivälis, aateloitiin nimellä Björnram ja lähetettiin Tallinnaan, joka haki turvaa Ruotsista Venäjän Iivana Julmaa vastaan. Nämä ovat kahden enimmäisen Lucia-kirjan aikaisia tapahtumia.

Sitten Hannu Laurinpoika olikin kuninkaallisena kaapparina eli suomeksi sanottuna merirosvona, jonka piti estää laivaliikenne Venäjälle kaappaamalla kauppalaivoja. Vuonna 1563 Hannu Laurinpoika laivoineen piiritti Turkua, kun kuninkaalliset veljekset kuningas Eerik XIV ja Suomen herttua Juhana olivat ilmiriidassa.

1500-luku oli jännittävää aikaa. Historoitsija Lars-Olof Larsson sanookin, että poliittisen historian, henkilöhistorian ja sotahistorian kannalta 1500-luvun jälkipuolisko oli ainutlaatuista aikaa Ruotsin historiassa. Sikisipä se on kiinnostanut minuakin niin paljon, että olen kirjoittamassa kolmatta kirjaa Lucian seikkailuista Vaasojen ajan Suomessa ja vähän muuallakin 1500-luvun maailmassa.



Helsingissä Viikissä on Tilanhoitajankaaren poikkikatuna lyhyt katu nimeltä Vouti Björnramin kuja.

Trouser tyranny. Miesten mekot

Vaatteet ovat vain kulttuuri-ilmiö. Vanhoina aikoina Euroopassakin oli miehillä mekot, keskiajalla sotureillakin.

1500-luvulla arvokkaat vanhat herrat kulkivat mekossa ja aamutakkia muistuttavassa kaavussa (vrt Mikael Agricola, Erasmus Rotterdamilainen) niin kuin vanhan ajan kiiltokuvien joulupukki. Nuoremmilla miehillä olivat muotia lyhyet pönkkäpöksyt (kangassuikaleista muovatut housut, jotka tehtiin pöyheiksi täyttämällä ne heinillä tai jouhilla) ja kankaasta ommellut sukat.

Miesten housut olivat pitkään sukkahousumaiset putket, jotka sidottiin nauhoilla vyötäisille ja toisiinsa kiinni. Ne kävivät kohtalaisen hyvin nuorille miehille, jotka näyttävät keskiaikaisissa piirroksissa ja maalauksissa joulutontuilta ( sieltä kai se tonttuasu tuleekin).
Braveheart-miehet ovat ryhtyneet vastustamaan housutyranniaa.

Miten kirjoittaa historiallinen romaani?

Voisi ajatella, että ihanteellinen henkilö historiallisen romaanin kirjoittajaksi olisi vaikkapa Umberto Eco, joka on tutkinut vuosikymmenet historiaa ja päättää sitten kirjoittaa romaanin jostakin hänelle tutusta aikakaudesta. Eco onnistuu erinomaisesti. Hänen kirjansa ovat todellisia historiallisia romaaneja, mutta tutkija-kirjailija saattaa unohtaa, että romaani on romaani eikä tieteellinen tutkimus.

Useimmat historiallisten romaanien kirjoittajat vain kiinnostuvat jostakin aikakaudesta ja alkavat tutkia sitä. Jokin idea, jokin menneisyydessä elänyt henkilö tai mielikuvituksen synnyttämä henkilö alkaa tulla mieleen niin usein, että hänet haluaa kirjoittaa eloon.

Kirjailijan täytyy tuntea kirjansa henkilöiden maailma mahdollisimman hyvin, jotta hän voi liikkua siellä vaivattomasti. Joskus kuluu vuosikausia ennen kuin tuntee itsensä valmiiksi kirjoittamaan. On täytynyt lukea paljon kirjoja, tutkia museoita, matkustaa kirjan tapahtumapaikkoihin, jos se on mahdollista.

Minulle on ollut paljon apua siitä, että valmistan albumeja, joihin kokoan postikortteja, valokuvia, lehtiartikkeleita, omia museoissa tekemiäni piirustuksia, prässättyjä kukkien ja puiden lehtiä, kangastilkkuja. Ostan kirpputoreilta ja joskus kaupastakin esineitä, jotka liittyvät tähän aikakauteen. Kuuntelen luuttumusiikkia, käyn luennoilla yliopistossa ja kansalaisopistoissa, kokeilen reseptejä ja luen sen aikakauden ihmisten kirjoittamia kirjoja.

Kiinnostuin renessanssista ja nimenomaan 1500-luvusta jo vuonna 1991, mutta ensimmäinen kirjani siitä ilmestyi vasta vuonna 2004. Tietenkin kirjoitin noiden kymmenen vuoden aikana muutakin, lehtijuttuja ja neljä muuta kirjaa. Ja olinhan minä opetustyössäkin puolet siitä ajasta. Mutta koko ajan säilyi kiinnostus 1500-lukua kohtaan ja keskittyi lopulta tiettyyn vuoteen ja tiettyyn henkilöön, jonka mielikuvitukseni oli synnyttänyt, kyynärän mittaiseen Luciaan, joka asuu suuren metsän laidassa Suomessa, mutta joutuu maailmalle seikkailuihin.

Matkustaminen 1500-luvulla

Hienot vaunut 1500-luvulla
Piirros: Matti Amnell, kuvitusta kirjaan Anna Amnell: Pako Tallinnaan. 2006

1500-luvulla pääsi liikkumaan jalkaisin, ratsain, kesällä veneellä, talvella reellä. Hienoja naisia kannettiin kantotuolissa. Oli kahden hevosen kuljettamia lavoja, jollaisessa muun muassa nuori Elizabet I näyttäytyi kansalleen. Oli myös muulien ja hevosten vetämiä rattaita tai jopa laatikkomaisia vaunuja, vähän samanlaisia kuin on edelleen Amerikan Amisheilla ja mennoniitoilla. Ainakin Kanadassa näin sellaisia, ja ihmeekseni näin samanlaiset "vaunut" eräässä 1500-luvun piirroksessa.

Suurin osa ihmisistä kulki jalkaisin. Tämä apostolinkyyti oli aivan tavallista Suomessakin vielä 1900-luvulla. Vuonna 1875 syntynyt, 94-vuotiaaksi elänyt isoisäni kävi jalkaisin ja talvella hiihtäen 25 kilometrin päässä olevassa kaupungissa, vielä sittenkin kun oli linja-autoliikenne. Hän lopetti itselleen mieluisan kävelyn kaupunkiin vasta 80-vuotiaana. Naapurit paheksuivat, kun "vanhusta kohdeltiin" sillä tavalla, ei annettu rahaa linja-autoon. Isoisä oli paljon maailmaa nähnyt, nuorena pelimannina Pietarissa seikkaillut ja aikuisena Helsingissä suksiaan kauppaamassa käynyt mies.

Minun on helppoa ymmärtää 1500-luvun ihmisiä juuri isoisäni ja yleensäkin maalaislapsuuden vuoksi. Tavallisen 1500-luvun ihmisen reviiri oli yleensä pieni, ei käyty missään kotikaupungin ulkopuolella. Ympäristö koettiin pelottavana ja turvattomana. Jotkut kuitenkin kiersivät maailmaa silloinkin, kävelivät jopa Roomaan asti kuten esimerkiksi Luther. Emmanuel Le Roy Ladurien kirjassa "The Beggar and the Professor. A Sixteenth Century Family Saga" kerrotaan myös ihmisistä, jotka kävelivät pitkiä matkoja.

Kyynärän mittainen tyttö Lucia, kuvitteellinen kirjani henkilö on vain noin 80 cm pitkä. Hän pääsi liikkumaan ympäristössään ja jopa menemään lähikaupunkiin Helsinkin, sillä hänellä oli hevonen. Mutta voiko noin pieni ihminen ratsastaa?

Englannissa eli mies, joka oli yhtä lyhyt kuin Lucia. Hän oli kuitenkin mukana sodassa ratsuineen, hänet aateloitiin, hän oli kaksintaistelussa, saraseenit ryöstivät hänet, hän oli 10 vuotta heidän vankinaan - ja palasi Englantiin kaksi kertaa pitempänä. Maailmassa tapahtuu ihmeellisiä asioita. Todellisuus voi olla tarua ihmeellisempi, kuten sanotaan.