Kun Lucia ja Luka kävelivät kahdestaan käsi
kädessä villiintyneessä puutarhassa korkeiden kukkien keskellä, oli kuin he
olisivat olleet syvällä metsässä. Perhoset lentelivät heidän yläpuolellaan, ja
linnut lauloivat aivan kuin niidenkin sydän olisi pakahtua ilosta.
– Tule,
Lucia sanoi. – Näytän sinulle jotakin.
Matalat kiviportaat veivät puutarhan muurin
harjalle, jossa oli polku ja kivinen penkki. Sieltä näki kauaksi. Heidän
edessään olivat kaupunki, kadut, laaksot, metsät, puistot, pilvet ja taivas
sekä joki ja tie, jota myöten Luka oli saapunut kaupunkiin.
–
Me voimme tehdä vaikka mitä, sanoi Luka. – Voimme mennä Venetsiaan. Voimme
mennä kotisaarelle ja elää niin kuin pippurinkokoiset ihmiset.
–
Yhdessä olemme jättiläisiä! huudahti Lucia.
Siltä heistä kummastakin tuntui, kun he
seisoivat muurin harjalla käsi kädessä, ja koko maailma oli siinä heidän
edessään.
Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. 2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti