Ystävysty keskiaikaan

Teen kuvassa tuttavuutta keskiaikaisesta kirkosta peräisin olevan ystävällisen gargoilin kanssa. Museossa esineitä ei saisi koskettaa, mutta tein poikkeuksen. Kirjoitin juuri kirjaa Lucia ja Luka ja en voinut voinut vastustaa kiusausta juuri ja juuri koskettaa gargoilia. Se oli ollut ehkä satoja vuosia keskiaikaisen kirkon harjalla. Sadevesi oli ryöpynnyt sen suusta kauas maahan eikä ollut päässyt vahingoittamaan kattoa tai seiniä.

Samasta kirkosta oli pelastettu museoon pyhimysten kuvia ja muita esineitä. Netissä olevien kuvien perusteella ne on kaikki nyt nostettu korkealle, niin varmaan tämä veitikkakin.

Gargoileja on Lucian mielikuvituksessa ja niissä kirjoissa, joita Lucian isä kopioi ja Lucia auttaa värittämisessä:

Värittäessään Lucia eli maailmassa, josta oli kuullut ja lukenut tarinoita. Kuvien ja laulujen maailmassa kukkien värit hehkuivat, suihkulähteet solisivat, valkotorniset linnat kohosivat vuorilla, peurat kumartuivat juomaan purosta raikasta vettä ja laivojen purjeet pullistuivat merituulessa. Trubaduurit lauloivat hoveissa ja talonpoika maata kyntäessään.

Puutarhoissa oli hyvälle tuoksuvia hedelmiä ja satakielen laulua. Siellä oli riikinkukkoja, jotka laahasivat värikkäitä pyrstöjään ja levittivät ne laajaksi viuhkaksi.

Mutta siinä maailmassa oli myös sotatorvien ääntä ja tuskasta valittavia sotahevosia, joiden selästä miehet syöksyivät maahan. Tulta syöksevät lohikäärmeet halusivat nielaista nuoria tyttöjä kitaansa. Pilviä hipovan korkeiden katedraalien ja linnojen katoilta syöksyi kohisten sadevettä räystäiltä kurkottavien gargoilien avoimista kidoista. Lucia värisi eläessään ajatuksissaan tätä toista elämää.

Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika, sivu 16