Kuuselan
väki tuli uuteen kotikaupunkiinsa Turkuun hämärässä tervasoihtujen valossa.
Torin reunoilla häämöttivät kapeiden ja korkeiden talojen mustat hahmot. Siellä
täällä pilkotti valoa ikkunaluukusta tai hetkeksi avatusta ovesta. Tuomiokirkko
kohosi kaupungin keskellä korkeana kuin kuuset kotimetsän reunassa.
Kuu tuli esiin pilvien
takaa. Korttelinvahti tallusteli lyhdyn ja kepin kanssa, ja nainen ilmestyi
kapealta kujalta kori kummassakin kädessä ja pari palavaa pärettä hampaissaan.
– Minäkin
haluaisin ottaa lyhdyn tai päreen ja mennä tutkimaan kaupunkia, Lucia sanoi pysähtyen
Hannun kanssa ovella. – Katso, miten kaunis Turku on.
– Se vain näyttää
kauniilta, kun on noin paljon lunta, sanoi Hannu haukotellen. Hän oli väsynyt
ratsastuksesta.
– Anna minun uskoa, että
tämä kaunis Turku on oikea Turku, Lucia sanoi siristellen silmiään.
– Ovi heti kiinni tai
saadaan koko joukko kuolemantauti! komensi Valpuri-imettäjä tuvan toisesta
päästä. – Eikö se riitä, että on istuttu reessä päiväkaudet naama jäässä?
Pitääkö palelluttaa itsensä kotonakin?
– Minulla on ikävä
Kuismaa, Lucia valitti. Hän oli ratsastanut lapsesta asti talvellakin Kuuselan
kartanon mailla omalla hevosellaan.
– Kyllä sinä totut
elämään täällä, sanoi äiti Lucialle. – Tuodaan Kuisma tänne ensi kesänä, niin
saat liikkua ratsain.
Tekstinäyte
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti