Tarinamaanantai 48: Pulpetti

Lucia tiesi, että kuninkaalliset kirjurit kirjoittivat alinomaa sormet musteessa kuninkaan sanelemia äkäisiä kirjeitä joka puolelle valtakuntaa. Silloin tällöin tuli Tukholmasta kirje Lucian isällekin.

Siihen piti vastata vikkelään, muuten kuningas suuttui ja lähetti entistä vihaisemman kirjeen. Isä kirjoitti juuri nytkin kuninkaalle, rapisteli sulkakynällä kirjoituspulpettinsa ääressä.

Olavi Pietarinpoika kirjoitti kuninkaalle aina ilman silmälaseja, haparoivalla käsialalla. Jos kuningas tietäisi, että silmälasien avulla Olavi osasi nykyään kirjoittaa yhtä kaunista käsialaa kuin ennenkin, hän saattaisi vaatia Olavia tulemaan takaisin Tukholmaan.

Kun Olavi oli ostanut Saksasta nuo ihmeelliset hiotut lasinpalat, hän oli tuntenut olevansa kuin sokea, joka oli saanut näkönsä takaisin. Hän oli alkanut taas kopioida pergamentille vanhoja kirjoja niin kuin nuorempana ollessaan Saksassa luostarissa. Hän oli opettanut Lucian ja pojat värittämään kuvia. Lucia oli siinä erityisen taitava.

Vaikka oli saatavana kirjapainossa painettuja kirjoja, monet halusivat yhä käsinkirjoitetun, kauniilla kuvilla koristetun kirjan. Olavi kävi myymässä kirjojaan Rostockissa ja Lyypekissä asti.

- Taasko kuningas pyytää palveluksia? äiti kysyi.

Isä ei vastannut, vaan laittoi silmälasit nenälleen ja tutki tarkkaan kirjettä, jonka oli juuri kirjoittanut. Sitten hän laittoi sulkakynän telineeseen ja sulki mustepullon. Hän sirotteli hiekkaa kirjoituksen päälle, siristi silmiään ja puhalsi hiekan paperista lattialle.

Hän luki kirjeen läpi vielä kerran, taitteli sitten paperin huolellisesti, sulatti lakkaa kynttilän lämmössä ja sulki sillä kirjeen. Lopuksi hän painoi sormuksella vaakunansa sinetiksi kuumaan vahaan.

(Tekstinäyte kirjastani "Kyynärän mittainen tyttö". 2004)
Kuva: Matti Amnell